Oli kavereita perjantaina kylässä, vietettiin pieniä tupareita, kun mies muutti tähän. Ilta päättyi kamalaan avautumiseen. En muista milloin olen viimeksi antanut itseni huutaa sillä tavalla. Pinna meni vaan, enkä enää jaksanut pitää hymyä yllä.

Olen vieroittamassa itseäni lääkkeistä. En tiedä sen järkevyydestä, mutta haluan eroon niistä. Jos on pienikin mahdollisuus, että nämä rumat läskit johtuvat lääkkeistä, tahdon ne pois. Koko ajan on pahempi olla, mitä vähemmäksi lääkeannos menee. Saan huomata, että se hirviö, joka olin ennen noita, on taas tulossa esiin. Hermostun, raivoan, on paha olla. Itken sisälläni oman elämäni mahdottomuutta. Jos joudun jonkun kanssa olemaan läheisissä väleissä, tuhoan kaiken heti. Niin vaan käy, vaikken kellekään tahdo pahaa.

Omanarvontuntoni on laskenut nollaan. En ymmärrä miksi kukaan pitäisi minusta, rakastaisi minua tai ajattelisi minusta mitään hyvää.