Kävin tänään uimassa. Olen hyvin ylpeä tästä, sillä olen koko viimeiset kolme kuukautta potenut liikuntainhoa. Tuntui hyvin turhauttavalta, kun urheili Kanadassa rankalla kädellä (crossailua, juoksua, lihastreeniä, tankotreeniä, aerobista ja ties mitä) ja paino nousi uskomatonta vauhtia. Liikunta vain pahensi tilannetta, eikä olo ollut hyvä. Kotona sitten iski masennus takaapäin liian lujaa, ja koko touhuun iski inhotus.

Olen kamppaillut painoni kanssa koko pienen ikäni ajan. Vanhempien erotessa olin yhdeksän, ja sitä edeltävien muutaman vuoden ajan opin nautiskelemaan ruokaa pahaan oloon. Lihoin normaalista tytöstä palloksi hetkessä. Osa lähti teini-iän aikana pituuteen, mutta aina olen ollut iso, romuluinen ja muihin verrattuna vaikean kokoinen. En sellainen jättimäisen lihava, mutta lanteikas ja harteikas niin, että jokin vaate on aina väärän kokoinen. Joskus 23 iässä sain 10kg painoa pois rankalla treenillä ja täydellisellä herkkulakolla. Kaikki tuli takaisin, niiden kuuluisien korkojen kera. Kanadan jälkeen painoa näytti olevan reilusti yli 100kg, eli ainakin 10kg enemmän kuin lähtiessä ja yli 20kg edellisen laihdutuksen jäljiltä.

Opin liikkumaan vasta reilusti yli parikymppisenä. Käyn satunnaisesti salilla, osaan erilaiset treenityylit, tiedän kaiken proteiineista ja rasvoista, osaan laskea ja punnita ja mättää. Mutta kaiken tiedonkaan kanssa ei näytä tulevan kuin plussaa. Nyt haluan erilaista. Nyt yritän ottaa rauhallisesti. Se, että kaikki liikunta, jopa bussipysäkille kävely, on oksettanut, ei ole auttanut asiaa. En halunnut liikunnan aikaansaamaa euforiaa. Kanadan treenaus kasvatti pelon lihasmassaa kohtaan, en siedä ajatusta, että paino taas nousisi, vaikka kuinka se olisikin lihasta. Kun paino hipoo sataa, ei todellakaan tunnu hyvältä saada +2kg, vaikka se kuinka olisi lihasta.

Tänään siis pyöräilin uudella pyörälläni opetushommiin ja sieltä kotiin. Ja ehkä vihdoinkin auringon voima alkaa taas päästä minunkin silmieni taakse ja sain inspiraation lähteä uimaan. Kotona meinasi polkeminen turruttaa, mutta otin silti ja hyppäsin bussiin. Olen tyytyväinen, sillä selätin pelon. Aloitin nimittäin rauhallisesti, uin vain 600m. Lupasin itselleni lisätä 100m joka kerta, kun käyn. Ainakin tuhanteen asti. Haluan nyt aloittaa rauhallisesti, sillä tähän mennessä kaikki yritykseni ovat tyssänneet kahteen seikkaan: siihen, että treenaan liikaa ja rikon itseni (takana polvivamma, reidet rikki, nivelet tohjona, selkä kipuilee, milloin mikäkin) tai treenaan liikaa ja lannistan itseni lihaskiloilla. Nyt hiljaa, rauhallisesti, totutellen. Ja samalla yritän olla moralisoimatta itseäni sekä lannistamatta itseäni sillä, että nyt en teekään sankaritreeniä ja kuluta 1200kcal kahdessa tunnissa ja hikoile kuin pikkupossu. Nyt minä käytän aikaa itseeni, eikä se ole paha asia!

Ja nyt sitten koetan saada itseni vielä uskomaan tuon. Tänään se on onnistunut, onneksi. Paras on rakas, joka kannustaa näihin ajatuksiin, hiljaa tulee parempi ja teen oikein.