Noin sanoi rakas, ja hän on aivan oikeassa. Hymyileminen on vaikeaa, kun pelkää kaikkea.

Tänään ahdistaa. En edes tiedä miksi. Kävin eilen uimassa ja oli hyvä olo, luin kirjan loppuun, kissa antoi nukkua rauhassa ja nukuin pitkään. Silti ahdistaa ja pelottaa. Tuntuu, kuin olisin unohtanut jotain todella tärkeää, tai kuin olisin vaan täysin epäonnistunut kaikessa. En tavannutkaan Jussia, sillä hän lähti muualle viikonlopuksi, eikä ehtinyt. Ehkä olin psyykannut itseni pelolla konfrontaation pelossa.

Pari viikkoa sitten tapahtui täysin absurdi keskustelu Katjan kanssa. Hän mökötti Facebookissa, kun joku oli tyhmäillyt. Kommentoin ja lopulta tilanne eskaloitui siihen, että pääni sanoi, että Katja inhoaa minua, koska hänkin ajattelee, että vaan vittuilen aina (refrenssi edelliseen tekstiin, tästä on liikaa kokemusta). Ei hän edes sanonut niin, ja tajusi sanoneensa väärin ja iskeneensä pahaan paikkaan, mutta minun pääni ei osannut mennä enää raiteilleen, vaan jäin "hän vihaa mua kuitenkin" -moodiin. Viikkoa myöhemmin pistin bussissa viestiä, kun viimein uskalsin, että tuntui pahalta, kun ei oltu juteltu, ja että pelkäsin menettäneeni kaverin. Typerintä oli, että kun bussi tuli Tuiraan, seisoin parin metrin päässä Katjasta, mutta naamioiduin huomaamattomaksi, koska hän ei ollut vielä vastannut, enkä uskaltanut kohdata häntä. En pystynyt ottamaan minkäänlaista reaktiota vastaan, en sitä, että tulisi hymy ja halaus ja kaikki hyvin, tai huutoa ja läpsy ja kiroamista. Kaikki pelotti aivan liikaa. Tilanne onneksi ratkesi, kun Katja laittoi ihanan viestin. Ei taaskaan mun ansiostani kyllä.