Tänään on jotenkin vaikea kirjoittaa. Haluan kuitenkin, ainakin ajatuksia ylös jos ei muuta.

Perjantaina oli bileet. Pidettiin kavereilla synttärit kaikille maaliskuun lapsille. Sain kavereilta jättimäisen muoviruusun (ainakin metrin pitkä, kukkaosa jotain 20cm leveä, upea) ja prinsessatilua, hirmuisen suloista. Harmittaa, kun en itse ollut ajatellut mitään. Pitää sitten kesällä korvata, kun Katjalla on synttärit. Tapahtumia oli taas paljon illan aikana, ja loppuyöstä paljon selvittelyä.

Olin edellisellä kerralla sanonut jotain hävettävän typerää, joka oli jäänyt Katjaa painamaan. Onneksi sanoi siitä suoraan nyt, eikä jäänyt sitä hautomaan, sain pyytää anteeksi ja kertoa, että mielipiteeni on täysin päinvastainen. Saa kyllä olla vihainen itselleen, kun on saanut toisen uskomaan, että pidän heidän kolmivuotista suhdettaan vitsinä, kun oikeasti ajattelen, että heidän suhteensa on yksi niistä harvoista, josta en pysty kuvittelemaan, että sitä rikkoisi mikään. Siinä on kaksi niin toisilleen tehtyä ihmistä kuin voi olla, ja minä lauon idiotismeja. Ärsyttää ja vituttaa, ja koetan koko ajan olla flippaamatta itselleni. Nolottaa ja hävettää. Alkaa valjeta, miksi ihmiset ovat minulle niin usein vihaisia, kun en itse todellakaan näköjään tajua, mitä suustani päästelen. Oppisi puhumaan edes joskus, vaan ei. Ehkä se kusipääkin oli oikeassa, mun pitäisi todellakin olla vaan hiljaa.

Onneksi asia selvitettiin ja sain tosiaan pyytää anteeksi ja selittää. Know-it-all -asenteeni kännissä saisi jäädä historiaan. Olen kyllä vähentänyt juomista, entinen pari siideriä ja viinipullo näyttää vaihtuneen juuri ja juuri pariin siideriin, kun niiden lipittämiseen meni yli kolme tuntia ja viinipullo jäi kaappiin. Hyvä niin, tekee läskeillekin hyvää olla saamatta enempää rakennusainetta. Tuon selvittelyn aikaan olin jo täysin selvä. Kunpa vaan en sanonut mitään muuta typerää. Lähdössä kun oltiin, sain silti toisenkin shokkikommentin. Katja sanoi, että olen hänelle tärkeä ystävä, jota hän ei halua menettää.

Se olisi ollut ihanasti ja mukavasti sanottu, josta olisi tullut hyvä olo, mutta siinä oli mukana yksi sana, jota pelkään aivan täysin: ystävä. Kotimatkalla bussissa, ruusua pidellessä, mietin miehelle, etten ansaitse tuollaisia ystäviä. Jaksavat minua, vaikka idiootteilen tietämättäni. Ja se sana ystävä. Pelkään luottaa ihmisiin, varmasti eniten kipeiden kokemusten takia. Ystävä on paljon vaadittu minulta. Haluan olla sitä, haluan että minulla on ystäviä, mutten ole varma, mitä se vaatii minulta, mitä se tarkoittaa. Pelkään sitä sanaa, ihan todella, sillä nyt saatan satuttaa enemmän tai tulla itse satutetuksi. Sen pitäisi olla hyvä asia, ihana sana, luottamuksen osoitus, hyväksyntä tällaisenaan. Ja minut se saa paniikkiin.