Viime yönä oli pitkästä aikaa erittäin paha olla. Luulin jo päässeeni pahimmasta, ja no onneksi tuokin oli sitten vain pahanolon poikanen, mutta pelottaa silti, että kehitän jälleen tästä itselleni stressihirviön, joka ei lähde pään päältä pois roikkumasta. Mutta jospa kuitenkin palaisin päivän alkuun.

 

Aamulla heräsin täysin tympääntyneenä työhöni. En oikeasti jaksaisi sitä enää päivääkään. Opetan siis lapsille enkkua päiväkodeissa ja yhdessä koulussa, käyn pitämässä sellaisia 30min ryhmiä. Eniten tympii se, että puolessa ryhmissä menee 30min tunnin pitämiseen lisäksi n. 1,5t aikaa siihen, että pääsen paikalle ja takaisin, koska kohteet ovat jossain teillä tietämättömillä jumalan selän takana, joten bussit kulkevat harvoin ja kotiin mennessä pitää kiertää 15km suoran 6km sijaan. Ette arvaa kuin vitutti, kun oli talven -30C-putki menossa.... Noh, anyway... Tuo tympii vähiten, enemmän se, että tiedotus pomon puolelta kusee ja paljon ja usein. Ja nyt toivon saavani töitä kesäksi, ja ne monessa paikassa olisi hyvä aloittaa toukokuussa, enkä pääse irti tuosta paskaduunista. "Ööh, saisin tästä palkkaa 1500e/kk, mutten voi ottaa, koska pitää olla jumissa muutaman ryhmän kanssa, joista saan palkkaa 150e/kk!!" Reilua? NOT!

 

Siinäpä siis hajoilun aihetta, ja vielä vähän lisää, kun yksi pienen ryhmän tytöistä päätti, että olen ihan perseestä ja tunnit ovat aina tylsiä. Aha, onhan se tylsää, kun joudun teitä komentamaan, koska neidit 9vee eivät pysy hetkeä hiljaa ja paikallaan, että voisin ohjeistaa ja opettaa uutta materiaalia, että päästäisiin eteenpäin. Huok... Ja sitten nuo työt. Soitin rakkaalle työmatkalta ja suunniteltiin kesää. Toisin sanoen sain hänet rauhoittumaan, eli uskomaan, ettei olla kuolemassa nälkään ja kaikki sujuu kyllä hyvin, kun aletaan vaan vähän säästäväisemmiksi. Hän on muuttamassa luokseni nykyisen kämppiksen tilalle kesäkuun alusta, ja molempia mahtaa jännittää. Mulle tämä on tuttua huttua exien takia, mutta hälle olen ensimmäinen tyttöystävä, joten jännää on. Noni, kuitenkin. Hän on armeijassa, joten armeija maksaa rahaa vielä heinäkuulle asti, ja poika saa Kelalta asumistuen automaattisesti myös elokuulle. Ainoa, mihin tarvitaan rahaa on Ruotsin reissuun, joka yritetään ajoittaa niin, että mennään samaa matkaa hänen vanhempiensa kanssa. Kyllä se järjestyy, ei hätää.

 

Mun pääni ei vaan uskonu. Lainasin kaverilta Zeldan ja aloin mättää sitä. Toisen kaverin piti tulla käymään korjaamaan pari keittiön tuolia, puuseppä kun on koulutukseltaan. Hän toikin mukana muita, ihania kavereita, ja sitten käytiin kaupassa ja tein porukalle ruokaa ja oli hirmuisen kivaa. Tosin ahdistelin, että onko Zefu alkanut ärsyyntyä minuun totaalisesti, kun olen laukonut idiootteja psykiatrikommentteja kännissä, mutta koetin olla ajattelematta asiaa. Toisella vaan oli koko ajan ilme "vittu tuo ämmä on ärsyttävä", jonka koetin pitää mielikuvitukseni tuotteena. Kaverien piti lähteä sitten viimeisellä järkevällä bussilla puoli yhdentoista aikaan, joten jäin sitten pelailemaan. Ja mätin sitten kahteen asti. Ja sitten luin turhia sarjakuvia ja katselin turhia sarjoja, ja kohte kello oli viisi.

 

Tähän tietenkin vaikutti sekin, että olin edellisenä päivänä nukkunut flunssaani kymmeniä tunteja. En siis saanut unta. Olin myös unohtanut ottaa lääkkeen, se oli sitten yli 12t myöhässä. Ja tuossa Venlafaxinessa kun on se kiva, että sen puoliintumisaika on pienin ja vieroitusoireet pahimmat: 12t kohdalla viimeistään iskee paranoia ja ahdistus, sen jälkeen päänsärky ja oksetus ja paha olo, lopuksi sähköshokit. Oli sitten kiva pyöriskellä sängyssä ja vihata itseään ja elämäänsä, kun tuntui, että kaikki hajoaa käsiin. En saa töitä, ja jos saan, niin vihaan niitä jo valmiiksi. Tai jos saan, niin en saakaan, koska olen jumissa sen enkunkurssin kanssa. Hakuin pomoani päässäni, inhosin itseäni, kun en ole hakenut masentuneena töitä, olin ahdistunut ja paha olo pyöritti pitkin sänkyä.

 

Ei siis ollut kiva yö. Laitoin rakkaalle pari pitkää viestiä ja toivoin, että hän olisi ollut ihanana itsenään vieressä ja sanonut kiltillä, turvallisella äänellään "hys hys rakas, kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy kyllä, sä osaat hoitaa hommasi ja minä omani ja kaikki hoituu kyllä. Minä oon tässä, enkä mee pois, hys hys nyt". Soitti hän sitten päivällä ja oli ihana, joten onneksi vähän myöhässä kuin ei koskaan. Tymä armeija, lopu jo, tahdon mieheni kotiin.