Näin aluksi minulla olisi kauhean monta asiaa, jotka haluaisin saman tien kirjoittaa ulos. Haluaisin kertoa sirpaloituneesta persoonastani, joka eniten tuntuu siltä, ettei minulla persoonallisuutta oikeasti olekaan. Haluaisin kertoa peloistani opintojani ja töitäni kohtaan. Haluaisin kertoa, kuinka minua hirvittää, kun olen sosiaalisissa tilanteissa. Haluaisin kertoa kaikista niistä paniikkikohtauksista, ahditustuksista, heikkouksista, itkuista ja peloista, mitä minulla on.

Mutta ehkä minun kannattaisi kuitenkin yrittää kertoa näistä asioista pala kerrallaan. Sitä vartenhan tämän nyt aloitin. Voidakseni purkaa itsestäni pois kaiken sen tuskan, mikä on viimeisen muutaman kuukauden aikana kertynyt sisälleni syistä, joista en ole itsekään varma. Mielestäni on tullut epävarma ja sekainen, en kykene tähänkään pistämään mieltäni kiinni kunnolla, vaikka kovin tahtoisin.

Vaikka tiedän, että minulla on ystäviä ja ympärilläni ihmisiä, jotka tukevat ja haluavat auttaa, en ole kyennyt heille puhumaan asioistani enää pitkään aikaan. Jokaisella on omat ongelmansa, ja olen mielelläni apuna, jos kykenen, eikä se oikeastaan ole syy siihen, miksen pysty itse puhumaan. Tuntuu vaan, että jokainen pienikin henkinen kosketus on liian pinnallinen, eikä kukaan todella näe, mitä sisälläni liikkuu. Ja mitä enemmän tältä tuntuu, sitä tiiviimmin olen mennyt itseeni piiloon ja alkanut pelätä ihmisiä. Kaikelle tälle on alkusyynsä vaihtomatkassani, kun kävin olemassa Kanadassa reippaan kolme kuukautta. Aloin hiipiä käytävillä, jotten näkisi ihmisiä, pukeutua huomaamattomasti ja välttelemään kontaktia, sillä opin pelkäämään sen seurauksia. Torjunta, kylmyys, haukut, väärinymmärrys ja joukosta poistaminen ovat olleet osa elämääni monessa muodossa aivan liian usein koko elämäni ajan, ja vaikka kanadalaiset olivat ihania ihmisiä, en pystynyt pitämään itseäni kasassa enää pienten pettymysten jälkeen.

Pettymys. Pahin periviholliseni itseni jälkeen. Olen kykenemätön käsittelemään sitä oikein, vaikka olen kuvitellut pystyväni siihen. Mutta ei, en ainakaan silloin kun olen masentunut, ja mitä pahemmin, sen tuhoisampia seuraukset ovat. Poltan siltoja jälkeeni ja katselen rantoja itkien jälkeenpäin. Miksi en ole koskaan oppinut, ja mitä voisin olla, jos olisin jotain muuta?